Eräs asia on askarruttanut minua jo jonkin aikaa. Tämä on tullut viime aikoina esille niin omakohtaisesti kuin myös joidenkin ystävien, tuttujen ja kasvatin omistajien kohdalla. Taidan itse olla niin rauhaan ja rakkauteen pyrkivä luonne, että kaikenlainen selän takana puhuminen ja toimiminen hämmästyttää minua. On tullut korviini paljon tapauksia, että asioista tietämättömät ihmiset mustamaalaavat muita ja osan tällaisista tarinoista olen lukenut tuttavien blogeista tai naamakirjapäivityksistä. Yleensä tällaiset muita arvostelevat ihmiset ovat niitä, jotka itse eivät ole kouluttaneet yhtään koiraa millekään tasolle, jotka eivät itse kasvata tai eivät välttämättä edes omista yhtään koiraa. Mistä lähtee tuollainen pahansuopuus?  Mistä lähtee se asiantuntijuus, jolla kaiken kattavaa arvostelua tehdään? Mitä nämä ihmiset tietävät enemmän kuin muut? Ymmärrän, että ihmisen luonteeseen kuuluu tietynlainen muutosvastarinta: kaikenlaista uutta vastustetaan ja vain se, minkä itse kokee hyväksi ja mistä on kokemusta on oikein, ei mikään muu. Kyllähän sitä itsekin pohtii ja pui ystävien kanssa muiden tekemisiä, mutta senkin voi tehdä yksityisesti ja hyvällä maulla. Olen huomannut, että vähiten toisia arvostelevat sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet tekemään valintoja omassa toiminnassaan ja tekemään töitä haluamansa asian eteen. Ovat nämä sitten kasvattajia tai harrastajia, sama ilmiö. Tekeekö kokemus nöyräksi? Vai antaako se sellaisen itseluottamuksen, että tarvetta toisten mollaamiselle ei enää ole?

Älkää käsittäkö väärin, tämä ei ole vuodatusta mistään itse kokemastani vääryydestä. Sen verran on jo vuosia takana koiraharrastuksen parissa, että jutut voi huoletta suodattaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ilman että cortexiin jää pysyviä vaurioita. Minua ei kiinnosta kuin lievällä tasolla, mitä minusta puhutaan. Senkun vaan lätisette, ei vaikuta Rotikkamäen toimintaan. Lähinnä olen pahastunut sellaisten ihmisten puolesta, jotka ovat vasta hiljan astuneet rottweilerharrastuksen pariin ja koittavat rämpiä eteenpäin mielipiteiden vyöryssä. Ja myös kaikkien uusien kasvattajien puolesta, joihin toki itsekin lukeudun. Millaisen vastaanoton haluamme antaa uudelle harrastajalle? Katsommeko ensin, minkä kennelin koiraa tämä ihminen ohjaa? Vai autammeko eteenpäin varauksetta, karvoihin katsomatta? Arvostelemmeko noviisien jalostusvalintoja vai autammeko heitä omalla tiedollamme ottamaan huomion kaiken mahdollisen? Ja mikä tärkeintä: ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa esille, mikä on oma reaktiomme: vahingonilo vai pyyteetön auttamisen halu?

Tähän väliin täytyy kiittää omasta puolestani vanhempia ja kokeneempia kasvattajia, joilta olen itse saanut apua sitä pyytäessä. Välttämättä tällainen nurjan kiero toiminta ei leimaa itse kasvattajia, vaikka kyllähän varmasti hekin toistensa valintoja joskus ihmettelevät. Ehkäpä jokainen kasvattaja on jo ensimmäistä pentuetta suunnitellessaan niin syvässä suossa, että sitä äkkiä nöyrtyy ymmärtämään myös muiden tekemiä jalostusvalintoja, vaikka ne eivät välttämättä omien katsantokantojen kanssa yksiin sopisikaan. Omalta kohdaltani voin sanoa tämän ilmiön toteutuneen. Kun on uhrannut paljon aikaa pentueen suunnitteluun ja taustojen tutkimiseen ja sitten kun tulee vastaan ikäviä yllätyksiä, niin kyllähän se nöyräksi tekee. Puhun tässä nyt rakkaiden Valonlasten silmälausunnoista, joissa kolmella koiralla todettiin silmissään posterior polaarinen katarakta. Asia, jota en osannut pelätä ja ennakoida. Mutta asia, josta voin oppia tulevaisuutta varten. Ja oman kokemuksen myötä sitä on alkanut ymmärtää laajemmin myös muiden tekemiä valintoja ja perusteita niiden takana. Joskus uuden ja paremman etsiminen ja tuottaminen vaatii myös paljon kompastelua ja kantapään kautta oppimista.

Haluan myös kiittää muutamaa entistä seuraani, joissa olen aloitellut tai hyvällä draivilla jatkanut koiraharrastusten parissa. Näitä hyvän mielen yhdistyksiä, joihin jokainen harrastamisesta innostunut on tervetullut rotuun tai koiran alkuperään katsomatta, ovat Hämeenlinnan kennelkerho, Hämeen hakukoirat ja Etelä-Hämeen Rottweilerkerho. Kunpa vielä joskus löytäisin samanlaisen treeniporukan, jossa koirakoita autetaan taustoista tai tavoitteista huolimatta, se olisi arvokasta!

Täydellistä ei ole, toiset vain osaavat esittää itsestään paremmin hyviä puolia. Ja ei siinä ole mitään väärää, kun se ei tapahdu muita alas painamalla. Sama koskee kaikkea toimintaa koiraharrastuksenkin parissa. On mukavampaa iloita yhdessä onnistumisista ja miettiä keinoja epäonnistumisten välttämiseksi, kuin pyöriä katkerana omassa nurkassaan ja ihmetellä, kuinka maailma on paha ja ruma. Arvostan, jos asioista tullaan ja mennään puhumaan suoraan ja niistä otetaan selvää.

Jälkiviisaus on helppoa ja vielä helpompaa on yleistäminen. Mutta kaikkein helpointa on arvostelu vierestä. Tähän loppuun pari sanontaa:

”Tee itse paremmin!”

-tuntematon-

”Sivusta katsojan on aina helppoa kertoa tekijälle, miten asia olisi pitänyt tehdä oikein”

-allekirjoittanut-