Meidän pikku pötkön näyttelyt menneenä viikonloppuna menivät vallan mainiosti. Kouvolassa tyttö sijoittui PN4:ksi ja Heinolassa PN3:ksi saaden varasertin. Kylläpä lämmitti mieltä! Kouvolassa esiintyminen oli melkoisen unista ja saatiin tuomarilta noottia temperamentin puutteesta, sen sijaan Heinolassa pompittiin välillä innostuneesti takajalkojen varassa lelun perään. Jonkinlainen kultainen keskitie pitäisi tässä hommassa löytää.

Tuollaisen koiran kanssa on mukavaa reissata. Näyttelypaikalla Soli rauhassa tarkasteli ympäröivää hälinää ja pani maaten, kun näköpiirissä ei ollut mitään kiinnostavaa. Ei hilseilyä, ei läähättämistä, ei pyörimistä ympäriinsä. Ihana pikku tyttö!

Eräs asia on askarruttanut minua jo jonkin aikaa. Tämä on tullut viime aikoina esille niin omakohtaisesti kuin myös joidenkin ystävien, tuttujen ja kasvatin omistajien kohdalla. Taidan itse olla niin rauhaan ja rakkauteen pyrkivä luonne, että kaikenlainen selän takana puhuminen ja toimiminen hämmästyttää minua. On tullut korviini paljon tapauksia, että asioista tietämättömät ihmiset mustamaalaavat muita ja osan tällaisista tarinoista olen lukenut tuttavien blogeista tai naamakirjapäivityksistä. Yleensä tällaiset muita arvostelevat ihmiset ovat niitä, jotka itse eivät ole kouluttaneet yhtään koiraa millekään tasolle, jotka eivät itse kasvata tai eivät välttämättä edes omista yhtään koiraa. Mistä lähtee tuollainen pahansuopuus?  Mistä lähtee se asiantuntijuus, jolla kaiken kattavaa arvostelua tehdään? Mitä nämä ihmiset tietävät enemmän kuin muut? Ymmärrän, että ihmisen luonteeseen kuuluu tietynlainen muutosvastarinta: kaikenlaista uutta vastustetaan ja vain se, minkä itse kokee hyväksi ja mistä on kokemusta on oikein, ei mikään muu. Kyllähän sitä itsekin pohtii ja pui ystävien kanssa muiden tekemisiä, mutta senkin voi tehdä yksityisesti ja hyvällä maulla. Olen huomannut, että vähiten toisia arvostelevat sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet tekemään valintoja omassa toiminnassaan ja tekemään töitä haluamansa asian eteen. Ovat nämä sitten kasvattajia tai harrastajia, sama ilmiö. Tekeekö kokemus nöyräksi? Vai antaako se sellaisen itseluottamuksen, että tarvetta toisten mollaamiselle ei enää ole?

Älkää käsittäkö väärin, tämä ei ole vuodatusta mistään itse kokemastani vääryydestä. Sen verran on jo vuosia takana koiraharrastuksen parissa, että jutut voi huoletta suodattaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ilman että cortexiin jää pysyviä vaurioita. Minua ei kiinnosta kuin lievällä tasolla, mitä minusta puhutaan. Senkun vaan lätisette, ei vaikuta Rotikkamäen toimintaan. Lähinnä olen pahastunut sellaisten ihmisten puolesta, jotka ovat vasta hiljan astuneet rottweilerharrastuksen pariin ja koittavat rämpiä eteenpäin mielipiteiden vyöryssä. Ja myös kaikkien uusien kasvattajien puolesta, joihin toki itsekin lukeudun. Millaisen vastaanoton haluamme antaa uudelle harrastajalle? Katsommeko ensin, minkä kennelin koiraa tämä ihminen ohjaa? Vai autammeko eteenpäin varauksetta, karvoihin katsomatta? Arvostelemmeko noviisien jalostusvalintoja vai autammeko heitä omalla tiedollamme ottamaan huomion kaiken mahdollisen? Ja mikä tärkeintä: ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa esille, mikä on oma reaktiomme: vahingonilo vai pyyteetön auttamisen halu?

Tähän väliin täytyy kiittää omasta puolestani vanhempia ja kokeneempia kasvattajia, joilta olen itse saanut apua sitä pyytäessä. Välttämättä tällainen nurjan kiero toiminta ei leimaa itse kasvattajia, vaikka kyllähän varmasti hekin toistensa valintoja joskus ihmettelevät. Ehkäpä jokainen kasvattaja on jo ensimmäistä pentuetta suunnitellessaan niin syvässä suossa, että sitä äkkiä nöyrtyy ymmärtämään myös muiden tekemiä jalostusvalintoja, vaikka ne eivät välttämättä omien katsantokantojen kanssa yksiin sopisikaan. Omalta kohdaltani voin sanoa tämän ilmiön toteutuneen. Kun on uhrannut paljon aikaa pentueen suunnitteluun ja taustojen tutkimiseen ja sitten kun tulee vastaan ikäviä yllätyksiä, niin kyllähän se nöyräksi tekee. Puhun tässä nyt rakkaiden Valonlasten silmälausunnoista, joissa kolmella koiralla todettiin silmissään posterior polaarinen katarakta. Asia, jota en osannut pelätä ja ennakoida. Mutta asia, josta voin oppia tulevaisuutta varten. Ja oman kokemuksen myötä sitä on alkanut ymmärtää laajemmin myös muiden tekemiä valintoja ja perusteita niiden takana. Joskus uuden ja paremman etsiminen ja tuottaminen vaatii myös paljon kompastelua ja kantapään kautta oppimista.

Haluan myös kiittää muutamaa entistä seuraani, joissa olen aloitellut tai hyvällä draivilla jatkanut koiraharrastusten parissa. Näitä hyvän mielen yhdistyksiä, joihin jokainen harrastamisesta innostunut on tervetullut rotuun tai koiran alkuperään katsomatta, ovat Hämeenlinnan kennelkerho, Hämeen hakukoirat ja Etelä-Hämeen Rottweilerkerho. Kunpa vielä joskus löytäisin samanlaisen treeniporukan, jossa koirakoita autetaan taustoista tai tavoitteista huolimatta, se olisi arvokasta!

Täydellistä ei ole, toiset vain osaavat esittää itsestään paremmin hyviä puolia. Ja ei siinä ole mitään väärää, kun se ei tapahdu muita alas painamalla. Sama koskee kaikkea toimintaa koiraharrastuksenkin parissa. On mukavampaa iloita yhdessä onnistumisista ja miettiä keinoja epäonnistumisten välttämiseksi, kuin pyöriä katkerana omassa nurkassaan ja ihmetellä, kuinka maailma on paha ja ruma. Arvostan, jos asioista tullaan ja mennään puhumaan suoraan ja niistä otetaan selvää.

Jälkiviisaus on helppoa ja vielä helpompaa on yleistäminen. Mutta kaikkein helpointa on arvostelu vierestä. Tähän loppuun pari sanontaa:

”Tee itse paremmin!”

-tuntematon-

”Sivusta katsojan on aina helppoa kertoa tekijälle, miten asia olisi pitänyt tehdä oikein”

-allekirjoittanut-

Pennut ovat nyt kuukauden vanhoja. Kovasti ovat kasvaneet, tasaiseen tahtiin. Hiljalleen sieltä alkaa erottumaan jo omia persoonia ja omaa näköä. Verrattuna viime pentueeseen nämä ovat hieman vahvempiluustoisia ja ovat kehittyneet aavistuksen nopeammin motorisesti. Luonteet ovat aika lailla samaa skaalaa kuin ensimmäisessäkin pentueessa. Kaikki ovat reippaita ja uteliaita, nenä käy kun siihen on aihetta.

Osa pennunkyselijöistä on vielä tapaamatta ja yhden uroksen osalta on koti vielä kysymysmerkki. Muutamia ajatuksia minulla jo on, mutta jos luulet pystyvän tarjoamaan pennulle aktiivisen ja harrastavan kodin, älä epäröi ottaa yhteyttä!

7.4. Lunalle syntyi 8 hienoa pentua, viisi poikaa ja kolme tyttöä.

Jo hyvissä ajoin lauantaina Luna alkoi osoittamaan merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Myös lämmöt laskivat hieman alle 37:n, joten seuraava yö meni vain odotellessa, petaillessa ja läähätellessä. Odotin pentujen syntyvän sunnuntai-aamusta, mutta Luna antoikin odottaa kauemmin. Soitin jo eläinlääkärillekin, että onko näin pitkä avautumisvaihe normaalia, mutta sain vain ohjeeksi odottaa.

Pelkäsin Lunan olevan jo todella väsynyt, sillä se läähätteli raskaasti yli vuorokauden ajan eikä nukkunut tuona aikana hetkeäkään, vaan pyysi jatkuvasti ulos ja petasi pentulaatikossa. Hieman se onneksi suostui juomaan.

Sunnuntai-iltana noin viiden aikaan alkoi sitten tapahtumaan. Supistukset eivät kauaa kestäneet, kun ensimmäinen pentu jo puski maailmaan. Se oli väärässä asennossa ja juuttunut kiinni, joten jouduin hieman auttamaan sen ulos saamisessa. Luna ryhtyi pennun synnyttyä heti toimenpiteisiin sen vapauttamiseksi sikiökalvoista ja napanuorasta.

Seuraavaa pentua jouduttiinkin sitten odottamaan noin tunnin verran. Se syntyi itsestään ja muutenkin tämä vaihe sujui hyvin. Ja taas tunti ennen seuraavaa, joka olikin kuollut tyttö. Heti perään muutaman minuutin väliajalla syntyi kolmas poika, hieman yllättäen. Tämän jälkeen taas tunnin tauko, jonka jälkeen syntyi ensimmäinen elävä tyttöpentu. Kyllä tuli itsellekin huojentunut olo, että edes yksi tyttö saatiin!

Luna lähti tässä vaiheessa isännän kanssa käväisemään ulkona tarpeillaan. Kuulin sisälle asti isänään karjaisun ja juoksin vastaan pihalle. Hankeen oli syntynyt pentu! Tämä tuli vain joitain minuutteja edellisen perään, joten nyt oli syntynyt kaksi tällaista paria hyvin lähekkäisin väliajoin.

Viimeiset kolme pentua tulivatkin puolen tunnin välein, joten lisää yllätyksiä ei tullut. Oli suuri riemu saada maailmaan vielä kaksi tyttöä lisää! Luulenpa facebookissa tilannetta seuraavien ihmisten olleen todella jännityksen alla, koska tyttöpentuja on kyselty nyt paljon.

Heti viimeisen pennun synnyttyä Luna rauhoittui imettämään pentujaan. Luna oli ollut koko synnytyksen niin levoton, ettei imettäminen tullut kuuloonkaan, joten olin antanut pennuille vastiketta jo ennen tätä.

Seuraava vuorokausi menikin sitten valvoessa ja tarkkaillessa sekä pentujen että emän vointia. Luna hoitaa pentujaan antaumuksella ja se tuskin suostuu poistumaan pentulaatikosta. Tänään vein sen pidemmälle lenkille ja kaikesta näki, että koira nautti saadessaan pienen jaloittelutauon.

Pennut ovat pontevia ja energisiä, jonkun verran kokoeroja on. Maitoa tulee suihkuten ja se näkyy myös pentujen painonkehityksessä suotuisana. Tosin ensimmäiset vuorokaudet jouduttiin maidontuloa hieman odottelemaan ja annoinkin pennuille lisäruokintaa vastikkeen muodossa.

Nyt on valtakunnassa kaikki hyvin ja seuraavat seitsemän viikkoa kuluu pentujen kehitystä seuratessa.

Eletään tiineyden loppuvuorokausia, noin 50:s vuorokausi menossa astutusten keskeltä laskettuna. Lunan masu on kasvanut valtavaksi ja mammakoira makoilee mielellään suurimman osan päivästä. Kyllä se ulkona välillä vielä innostuu leikkimään Solin kanssa, mutta pääsääntöisesti lönköttelee ja haistelee omia juttujaan.

Soli ei oikein ymmärrä Lunassa tapahtunutta muutosta. Se tahtoisi leikkiä äitinsä kanssa kuten aina ennenkin, oikein kunnon riehupaineja. Se myös haistelee Lunaa vähän väliä, taitaa mammakoirasta erittyä tiineyden hajuja.

Lunan pentuhuone on nyt laitettu valmiiksi ja muutin sinne Lunan seuraksi eilen. Huoneessa on sänky ja pentulaatikko, pentujen kasvettua ne saavat huoneen kokonaan itselleen. Suunnittelin nukkua huoneessa Lunan kanssa nyt seuraavat viikot, jotta koira tottuisi omaan rauhaisaan paikkaan ja tekisi sinne mielellään pesää.

Meillä on ylihuomenna röntgen, jossa selviää toivon mukaan tarkka lukumäärä. Se pysyy kuitenkin vielä synnytykseen asti salaisuutena erään viinipullovedon takia.

Pentukyselyitä on tullut hurjat määrät ja tämän takia olen kaikille laittanut sähköpostilla jo syksyllä kirjoittamani esittelyn pentueen vanhemmista. Helpompaa näin, kun ei tarvitse jokaiselle kirjoitella samoja pohdintoja useaan kertaan. Jutut jatkukoon sitten puhelimitse, keiden kanssa olen sopinut "harkita asiaa". Olen huomannut, että puutteistaan ja ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta facebook on todella kätevä tapa tiedottaa ihmisiä ja kertoilla pentueen kuulumisia. Jatkossakin pentueen juttuja voi seurata kennel Virkamiehen facebook-ryhmässä, jonne pääsee minun kauttani.

Hyvää pääsiäistä kaikille! Ja pennun odottajille jaksamista, enää parisen viikkoa ja sitten pääsee odottamaan seitsemän viikkoa lisää!